lonkeroa ja olutta

Viikko sitten maanantaina pääsin hetkeksi Suomi-tunnelmiin, kun kävimme Ekin kanssa suomalaisen perustamassa KamoTomo-kahvila-baarissa. Sitä pitää pariskunta, joista nainen on Suomesta ja mies japanilais-yhdysvaltalainen. Baarista sai muiden juomien lisäksi tavallista Hartwallin lonkeroa (600 jeniä eli 4,40€), Kyrö Napue Giniä ja Finlandia Vodkaa (molemmat muistaakseni 500 jeniä eli noin 3,70€). Ruokapuoli oli pientä naposteltavaa, joista suomalaisin juttu olivat kotitekoiset ruisleipäpalat hummusdipillä (muistaakseni 600 jeniä). Paikka oli tosi kiva ja istuimme baaritiskillä, joten päädyimme jutustelemaan suomalaisen pitäjän kanssa, joka on asunut Kiotossa seitsemän vuotta. Tuli hetkeksi ihan fiilis kuin olisin Suomessa aftereilla ja lonkero kyllä maistui hyvältä pitkästä aikaa.

Tiistaina kävin lounaalla kansainvälisten luokkalaisteni kanssa keskustassa yakiniku-ravintolassa, jossa liha tilataan raakana ja paistetaan itse pöydän keskelle upotetussa grillissä. Eri lihoja voi tilata myös erikseen, mutta otimme 2000 jeniä (14,70€) per henkilö maksavan syö-niin-paljon-kuin-jaksat-setin, jossa menusta voi siis tilata melkein mitä tahansa 70 minuutin ajan. Kokonaisaika syömiselle on 100 minuuttia. Japania osaava luokkalaiseni hoiti tilaamisen, joten itse vain katsoin mitä pöytään kannetaan ja nautin kokemuksesta. Lihaa oli hauska paistaa itse ja muutenkin kaikki oli todella hyvää - tämä oli varmaankin paras ruokakokemukseni Japanissa tähän mennessä. 15 euroa on täällä suhteellisen paljon "yhdestä" ateriasta, mutta tässä rahalle sai todellakin vastinetta ja muutenkin lihan paistaminen oli jo kokemus itsessään.

Viikolla ei muuten tullut tehtyä mitään kovin ihmeellistä. Torstaina pidimme taas leffaillan koululla ja katsoimme Isle of Dogs -elokuvan (2018). Täällä on muuten se hiukan harmillista, että Japanin Netflixissä ei sarjoissa ole yleensä englanninkielisiä tekstityksiä vaihtoehtona. Muistan että Hongkongissa oli hauska katsoa maan Netflix-tarjontaa, mutta täällä se ei oikein onnistu kun ainoa tekstitysvaihtoehto on japani. Toki englanninkielisten ohjelmien katsominen onnistuu sekä sellaisen tarjonnan, joka on myös Suomen Netflixissä. Mangamaana täällä myös totta kai saisi ostettua tai lainattua vaikka mitä eri mangakirjoja, mutta niitäkään en ole nähnyt missään englanninkielisinä (paitsi Manga Museossa). Toki en ole tehnyt minkäänlaista tutkimustyötä tämän eteen, mutta tarjonta on ollut vain japaniksi kaikissa kaupoissa, joissa olen tähän mennessä käynyt.

Lonkeroa ja ruisleipää KamoTomossa.

Lihojen paistamista yakiniku-ravintolassa. Tässä vaiheessa pöytään oli ehditty tuoda vain ensimmäiset annokset, mutta parhaimmillaan meillä oli pöytä täynnä useita eri lautasia erilaista lihaa ja esimerkiksi riisiä, maissipaloja sekä edamameja.

Lauantaina lähdin käymään Fushimi Inari Taisha -pyhäkössä, joka sijaitsee Kioton eteläpuolella. Perustettu vuona 711, pyhäkkö on omistettu shintolaisuuden Inari-riisijumalalle. Japanissa on tuhansia Inari-pyhäkköjä, joista tämä Fushimi Inari on tärkein. Alueella on ensin pyhäkkörakennuksia, joissa kävijät voivat osoittaa kunnioituksensa jumalalle pienellä kolehdilla. Niiden jälkeen alkaa vuoren huipulle jatkuva kävelyreitti, joka on vuorattu tuhansilla punaisilla torii-porteilla. Välillä matkan varrella tulee vastaan pieniä pyhäkköjä, levähdyspaikkoja, ja paikan ilmeeseen sopivia pieniä ruokapaikkoja sekä matkamuistomyymälöitä. Matka huipulle 233 metriin vie ehkä tunnin tai vähemmän, riippuen siitä millaisella tahdilla reittiä kulkee. Alas voi tulla takaisin samaa reittiä tai ilmeisesti jatkaa vuoren toiselle puolelle, mutta en lähtenyt sinne seikkailemaan.

Tämä pyhäkkö oli ehdottomasti yksi vaikuttavimmista paikoista, joissa olen koskaan käynyt. Paikka oli upean näköinen ja muutenkin oli hauska kävellä reitti torii-porttien alla, odottaen mitä aina seuraavan mutkan takaa paljastuu. Jos Kiotosta pitäisi yksi pyhä paikka valita, niin suosittelisin ehdottomasti käymään Fushimi Inarissa. Samalla saa tehtyä mukavan treenin kun pääsee kävelemään portaita 29 asteen helteessä. Onneksi sentään portit ja puut luovat reitille varjoja.

Reitin alussa sattui myös hauska kohtaaminen, kun 72-vuotias japanilainen pappa kysyi saisiko hän ottaa minusta kuvia pyhäkössä. Hänellä oli mukana pari erilaista kameraa sekä kasa paperilappuja, joissa oli eri maiden kielillä tekstiä. Kun kerroin olevani Suomesta, hän näytti minulla lappusta, jossa luki suomeksi "Voinko ottaa sinusta kuvan?". Meillä ei oikein ollut yhteistä kieltä, mutta hän aina näytti missä minun piti seisoa, otti ensin kuvia minun puhelimella ja sitten omalla kamerallaan. Se olikin ihan hyvä vaihtokauppa, koska olin yksin liikenteessä ja minulla oli joka tapauksessa tarkoitus pyytää jotakuta ottamaan muutama kuva. Ei kyllä mitään hajua mitä hän kuvilla tekee, mutta vaikutti siltä, että muiden ihmisten kuvaaminen on hänelle jonkinlainen harrastus. Hän myös osti minulle jäätelön kiitokseksi.

Reitti juna-asemalta Fushimi Inari Taisha -pyhäkköön. Tietä reunustivat erilaiset ravintolat, matkamuistomyymälät ja ruokakojut.

Romii-rakennus, jonka sijaishallitsija Toyotomi Hideyoshi rakennutti lahjoituksena vuonna 1589.

Pääpyhäkkö, jossa voi tehdä lahjoituksen Inarille.

Kettuja pidetään Inari-jumalan viestinviejinä, minkä johdosta alueella oli paljon erilaisia kettupatsaita. Ne olivat myös vahvasti matkamuistojen teemana.

Ihmisiä oli paikalla kiitettävästi, mutta varmasti paljon vähemmän kuin normaalisti turistien kanssa. Täälläkin monet olivat pukeutuneet yukataan, kuten kuvaan sattunut pariskunta.

Torii-portin muotoisia puulaattoja toiveille ja rukouksille (800 jeniä).

Kartasta näkee suurin piirtein aloitusalueen: alhaalla rakennukset, joiden jälkeen Senbon Torii -reitti. Portit jatkuvat ylös vuoren huipulle.

Sinooperinpunaista väriä käytetään pyhissä paikoissa (kuten myös torii-porteissa), sillä sen ajatellaan pitävän pahuuden poissa. Tässä pyhäkössä se myös ilmentää anteliasta satoa, jonka riisin jumala Inari suo.

Eteenpäin kulkiessa portit näyttävät tyhjiltä, mutta taaksepäin katsoessa niissä näkyy tekstiä. Kaikki portit ovat lahjoituksia japanilaisilta yksityishenkilöiltä tai yrityksiltä, joiden nimet ja lahjoituksen päivämäärät on kirjoitettu portteihin. Yleisesti portteja alettiin lahjoittaa 1600-luvulta lähtien ja se symbolisoi toivetta tai tunnustusta rukousten välittymisestä ihmisiltä jumalille. Porttien hinnat koosta riippuen ovat noin 400 000 jenistä yli miljoonaan jeniin (3000 eurosta yli 7000 euroon).

Senbon Torii eli "tuhannet torii-portit". Ehkä näyttävin osa reitistä on alkumatkasta löytyvä, kahdeksi haarautuva polku, jonka molemmat haarat on täysin vuorattu matalilla torii-porteilla (kuvassa toinen niistä). Molemmat haarat päätyvät samaan paikkaan Okusha-pyhäkköön. Reittiä on käytetty muun muassa Geishan muistelmat -elokuvassa.

Okusha-pyhäkössä oli ketun pään muotoisia puulaattoja.

Pienempiä portteja pystyi ostamaan joko kotiinviemisiksi tai myös ilmeisesti asettamaan alttareille, joita löytyi reitin varrelta.

Posliinisia kettuja. Näin näitä matkamuistomyymälässä, joten olisiko ne ostettu esimerkiksi välittämään viesti jumalalle. Posliiniketullekin oli laitettu essu päälle.

Mitä ylemmäs reittiä kulki sitä vähemmän ihmisiä matkalla oli. Välillä pystyi jopa nappaamaan kuvia, joissa ei ollut ketään. Olen huomannut, että yleisesti ottaen ainakin täällä Kiotossa ollaan hyvin kohteliaita kuvaamisen suhteen ja usein joko odotetaan, että kuva on otettu tai sitten kierretään tila kuvaajan ja kuvattavan välillä. Toki tätä on vaikea toteuttaa, jos ihmisiä on paljon.

Näkymää porteista reitin ulkopuolelta. Tässä kohtaa oli pieni alttaritasanne.

Sisällä yhdessä pyhäkössä.

Maisemaa välitasanteelta.

Huipulla ei ollut mitään kovin ihmeellistä: taas yksi pieni pyhäkkörakennus ja kyltti, että huipulla ollaan.

Pyhäkkökäynnin jälkeen tapasin muutaman vaihtarikaverini "saksalaisilla kevätjuhlilla", joista saksalainen kämppikseni oli kuullut Facebookin kautta. Luulimme että kyseessä on pieni olutfestivaalin tapainen tapahtuma, mutta eventti oli enemmänkin yhden pöydän juomailta (tai päivä, osa porukasta näytti olevan jo hyvässä maistissa siinä vaiheessa kun saavuimme paikalle). Tavallisella naapurustoalueella oli talon viereen laitettu pystyyn pieni telttakatos ja sen alle pitkä pöytä, jonka äärellä me osallistujat istuimme. Paikalle tulleita oli ehkä noin 20, joista vain pitäjä oli saksalainen ja muut eri puolilta maailmaa. Ilmeisesti kukaan heistä ei tuntenut toisiaan entuudestaan (tai siltä ainakin vaikutti), mutta me kaikki istuimme ja höpöttelimme pöydän äärellä kuin kyseessä olisivat olleet normaalit sukukekkerit. Meidän vaihtariporukkaa lukuunottamatta kaikki olivat töissä Japanissa, esimerkiksi eräs australialainen kertoi työskentelevänsä koodaajana Nintendolla. Olikin hauska kuulla Japanissa asuvien ulkomaalaisten kokemuksia maasta ja sen tavoista.

Tapahtumassa oli tarjolla saksalaista olutta ja muutamia erilaisia saksalaisia ruokia. Pitäjä kertoi, että oli kokannut ruokia koko edeltävän päivän. Hän vaikutti todella yllättyneeltä, että olimme löytäneet koko tapahtuman ja sanoi, että ei edes osannut odottaa näin paljon ihmisiä paikalle. Hän myös kertoi, että on vuosien varrella järjestänyt kaikenlaisia erilaisia saksalaisia tapahtumia Kiotossa, kuten Oktoberfestejä.

Eventistä jatkoimme yöelämään, jossa olikin sitten pakko pakko bailata koko yö, koska ensimmäinen metro menee puoli kuuden aikaan aamulla (kävelymatka keskustasta asuntoomme on kaksi tuntia ja taksimatka maksaa noin 30 euroa). Seuraavana päivänä ei sitten ihmeitä tehtykään. Menimme piknikille läheiseen Takaragaike-puistoon ja kävimme illalla syömässä kiinalaisessa Gyoza-no-Ohsho-ravintolassa, joka on tunnettu varsinkin gyozoistaan.

P.S. Harmillisesti en ollenkaan pystynyt katsomaan jääkiekon kotikisoja, sillä melkeinpä kaikki matsit tulivat täällä kahden aikaan yöllä enkä osannut löytää mitään keinoa katsoa tallenteitakaan (esim. C More toimii vain Euroopassa eikä sitä voi kuulemma käyttää VPN:n kanssa). Oli kyllä tänään haikea katsoa uutisista torijuhlintaa, mutta ehkä ensi vuonna sitten taas kun ilmeisesti tiedossa on toiset kotikisat.

Kevätjuhlilla saksalaisen oluen (900 jeniä eli 6,60€) ja German set -annoksen kera (1500 jeniä eli 11€).

Sunnuntaina Takaragaike-puistossa. Tämä oli yksi niistä paikoista, joissa kävin käppäilemässä ihan ensimmäisenä päivänäni Kiotossa.

Joessa oli paljon lapsia pulikoimassa ja leikkimässä.

Iltaista kotiseutua.

Oikealla ravintola, jossa kävimme syömässä. Se on todella suosittu ja tälläkin kertaa piha oli täynnä autoja ja vuoroaan odottavia ihmisiä. Itsekin jouduimme jonkin aikaa odottamaan, että pääsemme syömään.

Paistettua kimchi-riisiä, jonka päällä juustoa.